Tylsä päivä. Järisyttävin kokemus oli metsälenkki, jonka tein kameran kanssa. Tallensin talvista maisemaa ja mietin, että valokuvaamisella voisi olla jotain tekemistä tulevan ammatin kanssa.
Kameran takana olen tarkkailija. Rajaan näkemani mieleni mukaan. Minun ei tarvitse selitellä omaa olemistani. Kamera tekee sen puolestani. Olen näkyvillä, mutta kuitenkin piilossa. Maailma on minun ja kameran välissä. Tunnen hallitsevani sitä. Kohde on käsissäni ja aivoissani aivan toisella tavalla kuin jos olisin vain pelkkä oma itseni.
Haluaisin lähteä tulevaisuudessa kuvajaksi vaikka jonnekin kriisialueelle. Kameran kanssa tunnen itseni rohkeammaksi, enkä pelkää. Pystyisin menemään millaisiin paikkoihin tahansa. Jos voisin yhdistää tähän vielä kirjoittamisen, kaikki olisi täydllistä.
Laitan tähän vielä katkelmaan yhdestä ihanasta Arja Tiaisen runosta. Kommentoikaa sitä.
Aa´nna mä nyt kerrankin selitän
Joka ei vielä ole minä
sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen
kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsitää suuria ympyröitä
kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä
se on saavutus ja semmoisenaan vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.
Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti